Oikomisprosessini alkoi pitkällisen eettissävytteisen pohdinnan jälkeen tammikuussa 2005. Vaikka olisi kyllä ylevämpää antaa 2500 euroa Afrikan köyhille, niin oma suu on kuitenkin lähinnä ja vino purukalusto on ärsyttänyt minua sen verran pitkään, että tuhlaan rahat sen kaunistamiseen.



Tilanne edellisenä iltana ennen oikomiskojeiden asennusta. Vinoa ja keltaista silmän kantamattomiin. Oikojahammaslääkärin arvio hoidon kestosta oli n. 1,5 vuotta.



Tässä alkutunnelmia ensimmäisen raudoituspäivän iltana. Ylhäällä siis valkeat keraamiset braketit ja valkea kaarilanka. Ei nyt aivan huomaamatonta, mutta ei sentään kilometrin päähän kiilu.
Aluksi koje laitettiin vain yläkertaan, koska hampaat purivat sen verran tiukasti yhteen alakertaa vasten, että yläkaarta piti saada ensin avarammaksi, että alahampaisiin mahtuisi braketteja.



Maaliskuussa 2005 sain tutustua jouseen, tuohon huulien sisäpinnan raastavaan viholliseen, jonka pinnalla ei suojavahakaan hevillä pysynyt. Vehjaksen tehtävänä oli puskea etualalle lisää tilaa.



Heinäkuussa 2005 tuloksia on jo nähtävissä -verratkaapas vain "ennen" -kuvaan yläleuasta.



Etukuva niinikään heinäkuussa 2005. Alakertaan tulikin sitten keraamisten sijasta metallisia braketteja. Ne ovat keraamisia pienempiä, eikä tilaa keraamisille kunnolla ollut. Niiden toivottiin myös pysyvän paremmin hampaan pinnalla kiinni, kuin keraamisten, jotka koko ajan irtoilivat epäsuosiollisen fluoroottisen kiilteeni vuoksi.



Syyskuussa 2005 tilanne oli jälleen edennyt hyvään suuntaan. Ylärivi alkoi jo muotoutua lopulliseen asuunsa (ykköset ovat vinouttaan kuluneet hieman eri muotoisiksi, eikä sille oikein voi mitään) ja alarivikin on siistiytynyt jo yllättävän paljon.



Tässä hymyä marraskuussa 2005 vähän ennen yläkojeen poistamista. Kuvasta näkee varsin selvästi, mitä kaarilankaa braketeissa kiinni pitäville muovirenkaille tapahtuu curryn syömisen ja teen juomisen vaikutuksesta.



Ja tässä yläkerran kojeet on vihdoin otettu pois, hiukan ennen niiden yksivuotispäivää. Valkaisua vaille valmista.

Keväästä syksyyn 2006 oikomisprosessi jumiutui lähes kokonaan Hodgkinin lymfooman hoidoksi saamieni sytostaattihoitojen vuoksi. Hampaiden siirtyminen vaatii vilkasta osteoklasti- ja osteoblastisolujen uusistuotantoa, ja kun sytojen vuoksi elimistön solunjakautumiskyky muutenkin oli minimissään, niin sama vallitsi myös leukaluissa.
Saatoin sentään pitää raudat suussani -usein sytostaatit nimittäin saavat suun limakalvot sen verran pahaan kuntoon, että raudat on pakko ottaa pois, mutta minun suuni pärjäsi varsin mukavasti syljenerityksen vähenemistä lukuunottamatta.



Loppukesällä 2006 alkoi kuitenkin alakertakin näyttää varsin lupaavalta kaikesta huolimatta.



Raudat vihdoin poissa alahampaistakin joulukuun 2006 alussa. Takaa pilkottaa hiukan retentiokaarta. Valkaisua vailla nämäkin.



Tässä hammaskalusto edestäpäin kun kaikki telaketjut oli poistettu. Käy kurkistamassa aloituskuvaa vertailuksi!
Yläykköset ovat kuluneet hiukan eri mallisiksi, joten siitä hiukan symmetriavajetta. Toinen alakakkonen on myöskin kavereitaan huomattavasti massiivisempi joten minkäs teet. Alaetuhampaat ovat myös hyvin kolmiomaiset, joten eivät asetu kuin sokeripalat.

Nyt prosessin loputtua olen tyytyväinen hampaisiini, eikä rahanmenokaan enää kirpaise, kun voi suoraa hymyä väläytellä suuntaan jos toiseenkin. Aivan Hollywood -tasolle ei tällä purukalustolla ylletä, mutta kyllä omat luonnolliset hampaat ovat mielestäni silti parempi vaihtoehto.

Seuraavaksi yritän saada hampaat valkoisemmiksi.

Lopulta aikaa kului koko prosessiin kuitenkin sattuneista syistä kokonaisuudessaan lähes kaksi vuotta. Kävin säätökäynneillä yleensä kuukausittain, aristelin niiden jälkeen aina joitakin päiviä puremista, verhosin raapivia kojeiden osia vahalla, kärsin ajoittain varsin kirpaisevista suun limakalvoista ja irvistelin peilille monta kertaa päivässä tulosten näkymisen toivossa.