Olimme pääsiäislomalla Saariselällä.

Tulopäivänä hiihdettiin Kaunispäälle ja siellä heti korkattiin termarista kuumaa juomaa. Kaunispäältä alas tultua pistettiin oikein kotaan tuli ja nautittiin muun muassa lapinrieskahodareita. Iltasella hotellissa hiukan haukattiin vielä hiukopalaa, kuka sitä nyt tyhjin vatsoin unille.
Aamulla, tuhdin aamupalan jälkeen, hiihdeltiin Kiilopäältä mutkan kautta Saariselälle. Evästä nautittiin jokaisessa vastaantulleessa kodassa ja päivätuvassa ja välillä termarihömpsyt ja suklaatia ladunkin varrella. Illalla vielä ravintelissa poroatria.
Seuraavana päivänä satoi puoliltapäivin vaakasuoraan lunta, mutta ehdittiin kuitenkin hyvän sään aikana syödä jälleen tukeva aamiainen ja sen jälkeen evästellä taas mutkitellen Kiilopäältä Saariselälle. Useammankin latumajan munkit tuli testattua ja havaitsimme tiettyjä laatueroja. Iltapäivällä vielä tuiskua rohkeasti uhmaten puskettiin hotellin naapurissa olevaan kotaan ja tulisteltiin jälleen kunnolliset eväät. Loppupäivä olikin sitten hyvä pitää lumisadetta lämpimissä sisätiloissa muun muassa porotuotteita maistellen.
Viimeisenä päivänä, reippaanlaisen aamupalan jälkeen, lumikenkäiltiin Iisakkipäälle vaimeasti vain teetä muassamme, mutta lentokentällä otettiin sentään vielä yhdet munkit.

Mukavata oli ja maisematkin hienoja. Liikunnallinen itsetunto tosin mateli pohjamudissaan, sillä niin vauvat kuin vanhuksetkin vetivät ohi oikealta ja vasemmalta. Vika täytyy olla suksien huonossa voitelussa Ilmailulaitoksen takavarikoitua tökötit.

Kolmen vuorokauden aikana aktiivista liikuntaa tuli 4640 kcal:in tai 12,5 tunnin tai 58 kilometrin edestä, vaikka ulkosalla olimme reilusti enemmän. Mihin se kaikki aika oikein meni? Todellako syömiseen?

Maalasin muutaman taulun entisaikain filmitähtösistä. Hyvät mustavalkokuvat löytyivät netistä ja muunsin ne kuvankäsittelyohjelma GIMP:illä vain tiukasti mustaa ja valkoista ilmentäviksi. Sen jälkeen olikin helppoa siirtää naamat kankaalle. Nyt seinällä tuulahduksia filmiglamourista kerrostalokaksioon tuovat Greta Garbo, Clark Gable, Sean Connery ja tietysti Marilyn Monroe.

... suoraan pannulle ja siitä suuhun. Söimmepä viikonloppuna eksoottista elläintä, jota löytyi ihan tavallisesta K-kaupasta.

Selailin pohjustukseksi teoriapuolta ja kävi ilmi, että kengurussa on hyvin vähän rasvaa ja sekin vähä sitä "hyvää" rasvaa. Ilmeisesti kengut myös hyppelehtivät valtoimenaan luonnossa ennen kuin nalli napsahtaa, joten ei tarvi potea suurtakaan syyllisyyttä luontokappaleen ahtamisesta virikkeettömään häkkiin tahi karsinaan, jossa ei mahdu kääntymäänkään.
Ausseilla on myös napanuora vankasti kiinni emämaa Britanniaan keittiöperinteessä. Resepti löytyi esimerkiksi kenguru-munuaispiirakalle!

Marinoin hyväkkään netin kengurureseptistöistä soveltaen balsamiviinietikalla (kengu tykkää happamasta), makealla chilikastikkeella, sitruunamehulla, valkosipulilla, yrttisuolalla ja oliiviöljyllä ja paistoin siitä mediumiin pyrkiviä mutta osittain valitettavan kypsäksi päässeitä (kenguru on netin mukaan parhaillaan mediumina, minkä täten vahvistan) pihvejä. Lisäkkeenä tarjoilin Australiaan mielestäni soveltuen paahdettuja kasviksia sekä uuniperunaa.

Hyvää oli. Mihinkähän tuota makua ja konsistenssia nyt sitten vertaisi... ehkäpä se on poron, naudan ja lampaan sekoitus. Suosittelen! :)
Syödessä vaan pitää koettaa olla ajattelematta tätä:


http://www2.flickr.com/photos/thebest/

Oikomisprosessini alkoi pitkällisen eettissävytteisen pohdinnan jälkeen tammikuussa 2005. Vaikka olisi kyllä ylevämpää antaa 2500 euroa Afrikan köyhille, niin oma suu on kuitenkin lähinnä ja vino purukalusto on ärsyttänyt minua sen verran pitkään, että tuhlaan rahat sen kaunistamiseen.



Tilanne edellisenä iltana ennen oikomiskojeiden asennusta. Vinoa ja keltaista silmän kantamattomiin. Oikojahammaslääkärin arvio hoidon kestosta oli n. 1,5 vuotta.



Tässä alkutunnelmia ensimmäisen raudoituspäivän iltana. Ylhäällä siis valkeat keraamiset braketit ja valkea kaarilanka. Ei nyt aivan huomaamatonta, mutta ei sentään kilometrin päähän kiilu.
Aluksi koje laitettiin vain yläkertaan, koska hampaat purivat sen verran tiukasti yhteen alakertaa vasten, että yläkaarta piti saada ensin avarammaksi, että alahampaisiin mahtuisi braketteja.



Maaliskuussa 2005 sain tutustua jouseen, tuohon huulien sisäpinnan raastavaan viholliseen, jonka pinnalla ei suojavahakaan hevillä pysynyt. Vehjaksen tehtävänä oli puskea etualalle lisää tilaa.



Heinäkuussa 2005 tuloksia on jo nähtävissä -verratkaapas vain "ennen" -kuvaan yläleuasta.



Etukuva niinikään heinäkuussa 2005. Alakertaan tulikin sitten keraamisten sijasta metallisia braketteja. Ne ovat keraamisia pienempiä, eikä tilaa keraamisille kunnolla ollut. Niiden toivottiin myös pysyvän paremmin hampaan pinnalla kiinni, kuin keraamisten, jotka koko ajan irtoilivat epäsuosiollisen fluoroottisen kiilteeni vuoksi.



Syyskuussa 2005 tilanne oli jälleen edennyt hyvään suuntaan. Ylärivi alkoi jo muotoutua lopulliseen asuunsa (ykköset ovat vinouttaan kuluneet hieman eri muotoisiksi, eikä sille oikein voi mitään) ja alarivikin on siistiytynyt jo yllättävän paljon.



Tässä hymyä marraskuussa 2005 vähän ennen yläkojeen poistamista. Kuvasta näkee varsin selvästi, mitä kaarilankaa braketeissa kiinni pitäville muovirenkaille tapahtuu curryn syömisen ja teen juomisen vaikutuksesta.



Ja tässä yläkerran kojeet on vihdoin otettu pois, hiukan ennen niiden yksivuotispäivää. Valkaisua vaille valmista.

Keväästä syksyyn 2006 oikomisprosessi jumiutui lähes kokonaan Hodgkinin lymfooman hoidoksi saamieni sytostaattihoitojen vuoksi. Hampaiden siirtyminen vaatii vilkasta osteoklasti- ja osteoblastisolujen uusistuotantoa, ja kun sytojen vuoksi elimistön solunjakautumiskyky muutenkin oli minimissään, niin sama vallitsi myös leukaluissa.
Saatoin sentään pitää raudat suussani -usein sytostaatit nimittäin saavat suun limakalvot sen verran pahaan kuntoon, että raudat on pakko ottaa pois, mutta minun suuni pärjäsi varsin mukavasti syljenerityksen vähenemistä lukuunottamatta.



Loppukesällä 2006 alkoi kuitenkin alakertakin näyttää varsin lupaavalta kaikesta huolimatta.



Raudat vihdoin poissa alahampaistakin joulukuun 2006 alussa. Takaa pilkottaa hiukan retentiokaarta. Valkaisua vailla nämäkin.



Tässä hammaskalusto edestäpäin kun kaikki telaketjut oli poistettu. Käy kurkistamassa aloituskuvaa vertailuksi!
Yläykköset ovat kuluneet hiukan eri mallisiksi, joten siitä hiukan symmetriavajetta. Toinen alakakkonen on myöskin kavereitaan huomattavasti massiivisempi joten minkäs teet. Alaetuhampaat ovat myös hyvin kolmiomaiset, joten eivät asetu kuin sokeripalat.

Nyt prosessin loputtua olen tyytyväinen hampaisiini, eikä rahanmenokaan enää kirpaise, kun voi suoraa hymyä väläytellä suuntaan jos toiseenkin. Aivan Hollywood -tasolle ei tällä purukalustolla ylletä, mutta kyllä omat luonnolliset hampaat ovat mielestäni silti parempi vaihtoehto.

Seuraavaksi yritän saada hampaat valkoisemmiksi.

Lopulta aikaa kului koko prosessiin kuitenkin sattuneista syistä kokonaisuudessaan lähes kaksi vuotta. Kävin säätökäynneillä yleensä kuukausittain, aristelin niiden jälkeen aina joitakin päiviä puremista, verhosin raapivia kojeiden osia vahalla, kärsin ajoittain varsin kirpaisevista suun limakalvoista ja irvistelin peilille monta kertaa päivässä tulosten näkymisen toivossa.

Mitäs se on? Geokätköily on vähän niinkuin suunnistusta. Tai pikemminkin aarteen etsintää. Ja paljolti se on ulkoilua, matkailua, nähtävyyksiä ja uusia paikkoja. Ajoittain etsinnässä on ekstremeurheilunkin piirteitä ja usein se on välineurheilua. Suomenkielinen tietopaketti geokätköilystä on tämän linkin takana. Itse pääkallonpaikka on geocaching.com.

Luin ensimmäisen kerran geokätköilystä syksyllä 2002 NYT-liitteen lyhyestä artikkelista. Joulun paikkeilla yritin etsiskellä ensimmäistä kätköä hyisessä -30 asteen pakkasessa. Retken ainoa saldo olivat jäätyneet varpaat. Myöhemmin kuulin, että on olemassa useita erilaisia koordinaattijärjestelmiä, ja lainagepsissäni oli tietysti jokin niistä vääristä. Ensimmäinen kätkö löytyikin vasta huhtikuussa 2003, mutta sen jälkeen olinkin aivan myyty touhulle pitkäksi aikaa.

Profiilisivuni geocaching.comissa löytyy täältä. Sitä kautta löytyvät löytämäni ja perustamani kätköt sekä TravelBugini.

Sittemmin intoni kätköilyyn on kyllä aika lailla hiipunut. Suurimpana syynä lienee se, että kätköjen taso ruuhkasuomessa on laskenut kuin lehmän häntä. Toki ymmärrän, että jokainen uusi harrastaja haluaa kantaa kortensa kätkökekoon, mutta siinä samalla hukkuu se kätköilyn alkuperäinen idea, että jokaisen kätkön pitäisi olla jotenkin merkityksellisessä ja näkemisen arvoisessa paikassa. Nykyään kätköjä nousee roskalavojen alle, huoltoasemien nurkille ja moottoriteiden varteen kuin sieniä sateella.
Paraskin puhumaan, voisi sanoa. Heh... sen verran kuitenkin leuhkin, että vuoden 2006 sain harrastajien äänestyksessä ilahduttavan Vuoden Suurmestarikätköilijän tittelin tasaisen laadukkaiden kätköjen tuottajana.